Manauksen kauppahallit ja banaanimarkkinat

Mercado Adolpho Lisboa

Nopeasti on käynyt selväksi, että Manauksen kaupungissa ei itsessään ole juurikaan varsinaisia nähtävyyksiä. Kun pakollinen Theatro Amazonasin oopperatalo on nähty voi sanoa nähneensä Manauksen ainoan merkittävän nähtävyyden. Manaus on rujoudessaan kuitenkin mielenkiintoinen kaupunki ja yksi hyvistä tavoista viettää viikonloppua onkin lähteä kaupungin keskustassa sijaitsevaan Adolpho Lisboan kauppahalliin sekä sen välittömässä läheisyydessä sijaitseviin vaatimattomampiin peltihalleihin. Näissä kauppahalleissa voi tutustua paikalliseen käsityö, kala-, liha-, vihannes- ja hedelmätarjontaan. Hienoin Manauksen kauppahalleista on juuri Manauksen sataman edustalla sijaitseva 1880-luvulta peräisin oleva Mercado Municipal Adolpho Lisboa. Aika usein viikonloppuisin tuleekin lähdettyä viettämään aikaa ja tekemään pieniä ostoksia juuri tähän kauppahalliin, sen viereesä oleviin muihin kauppahalleihin sekä näiden jatkeena olevalle banaanitorille.

Manauksessa tuoreiden elintarvikkeiden ja erityisesti vihannesten taso on usein hyvin huono ja markkinat eli feirat ovatkin yksi parhaista paikoista ostaa niin tuoreita vihanneksia, juureksia kuin hedelmiäkin suoraan tuottajilta. Tuotteiden laatu on supermarketteja parempi, mutta hinnoissa ei välttämättä ole suurta eroa. Markkinoilta voi ostaa myös erilaisia pähkinöitä, yrttejä ja myös hyvinkin eksoottisia hedelmiä ja mehuja, joista ei välttämättä ole koskaan ennen kuullutkaan. Syy paikallisten hedelmien tuntemattomuuteen Amazonasin ulkopuolella on se, että niiden tuottaminen ja myyminen tuotantoalueen ulkopuolelle ei ole taloudellisesti kannattavaa ja osa hedelmistä ei kestä pitkää säilytystä tai kuljetusta. Tyypillisiä paikallisesti tuotettuja hedelmiä tutumpien banaanin, papaijan ja melonilajikkeiden lisäksi ovat mm. Acai, Cupuacu, Camu Camu ja Cashew Apple hedelmät.

Alkuperäisasukkaiden tekemiä käsitöitä

Banaanimarkkinat

Varsinaisen kauppahallin vieressä sijaitsee erillinen iso peltihalli, jossa myydään Amazonin kaloja ja muita mereneläviä sekä lihaa. Paikallisia kaloja ovat muun muassa Pacu, Tucunare, Piraija, Tambaqui ja Pirarucu. Näiden peltihallien takana on vielä iso banaanimarkkina-alue, jonka päällä on vain katos.

Lihahalli

Pacun käsittelyä.

Kauppahallissa vieraillessa huomaa myös hyvin miten paljon veden korkeus vaihtelee satamassa eri vuodenaikoina. Kuivalla kaudella heinäkuusta joulukuuhun vesi laskee ja tammikuusta alkaen se alkaa taas nousta ja on huipussaan kesäkuun lopussa. Veden nousu ei johdu sadekauden sateen määrästä, vaikka usein näin luullaan. Veden nousun syynä on sadekauden aikana Andeilta sulava jää ja sen sulamisvedet, jotka laskevat Amazonin vesistöön.

Manauksen satama marraskuussa 2015

Manauksen satama samassa paikassa huhtikuussa 2016

Pidennetty viikonloppu lasten kanssa viidakko lodgessa

Lähdimme intialaisen työkaverini perheen sekä suomalais-taiwanilaisen pariskunnan kanssa viikonlopuksi Juma joen varrella sijaitsevaan Juma Eco Lodgeen. Kaikkiaan seurueeseemme kuului siis kuusi aikuista ja viisi lasta. Olimme varanneet matkan Manaus booking nimisestä matkatoimistosta, jonka pikkubussi tuli noutamaan meidät asuinalueemme portilta. Paikalliseen tapaan aikataulut olivat jo alusta alkaen "joustavat" (matkajärjestäjän toimesta), joten bussi tuli noutamaan meidät runsaan tunnin aikataulusta myöhässä. Suomalaiseen tapaan olimme tietysti tulleet varmuuden vuoksi 10 minuuttia etuajassa tienvarteen sateesta huolimatta. Bussin saavuttua olimmekin jo sopivasti märkiä lähtemään sademetsään...

Bussi kuljetti meidät ensin Manauksen itäpuolella sijaitsevaan Porto da Ceasan satamaan, josta siirryimme moottoriveneillä noin puolen tunnin venematkalla joen vastarannalle Careiro da Várzean pieneen satamakaupunkiin. Puoli matkassa joen ylitystä pysähdyimme katsomaan yhtä Manauksen päänähtävyyttä eli Solimoes ja Rio Negro jokien kohtaamista. Paikka tunnetaan nimellä "Meeting of Waters" tai portugaliksi "Encontro das Àguas". Rio Negron joki on nimensä mukaisesti mustaa ja Solimões joen hiekan väristä. Näiden jokien yhtymäkohdasta alaspäin jokea kutsutaan Amazoniksi.

Vastarannalle saavuttuamme meitä odotti 70-luvun designia oleva Volkswagen pikkubussi sekä henkilöauto. Pakkauduimme autoihin ja lähdimme valtatie 319 pitkin kohti Juma jokea ja seuraavaa venematkaa. Automatka kesti noin tunnin, josta alkuosa oli hyväkuntoista asvalttitietä, mutta loppumatkasta tie vaihtui saviseen metsätiehen läpi sademetsän aina Rio Juman sivujoen rantaan saakka. Sieltä matka jatkui jälleen moottoriveneillä kohti Juma Eco Lodgea.

 Perille päästyämme luulimme ensin, että olimme tulleet väärään lodgeen. Vähän aikaa asiaa selviteltyämme kävi selväksi, että Juma joen varrella oli useita hyvin samannimisiä lodgeja, josta sekaannus johtui. Monet niistä käyttivät hieman eri nimä eri sivuistoilla ja monesti nimenä mainittiin vain Juma Lodge. Asiaa ei helpottanut se, että matka myytiin meille nimellä Juma Eco Lodge, mutta kaikissa kohteen kylteissä luki Juma Kabanas lodge.

Viidakko lodget ovat nimensä mukaisesti viidakossa ja näin ollen sähköä tuotetaan tavallisesti aggregaateilla vain ilmastointia jääkaappia varten ja mökeissä ei ole valoja eikä muitakaan mukavuuksia. Niinpä olimme varautuneet otsalampuin jos illalla tai yöaikaan piti jotain tehdä. Viidakossa on oikeasti todella pimeää heti auringon laskettua. Manauksen alueella päivä päättyy aina noin kello 18 aikaan, koska sijainti on niin lähellä päiväntasaajaa.

Koska matkaan oli mennyt sen verran aikaa emme ensimäisenä päivänä syömisten lisäksi tehneet muuta kuin tutustuimme Lodgen piha-alueeseen ja lähdimme onkimaan piraijoa.  Tämä piranja fishing tuntuu olevan kaikkien lodgien vakio-ohjlemistoa ja niinpä osa meistä olikin jo tätä kokeillut ja halusi jäädä mieluummin rentotumaan lodgeen. Me muut lähdimme kahden oppaamme kanssa onkimaan Piraijoja lihapalat syötteinämme.

Piraijat olivat taitavia syömään lihat koukuista jäämättä kiinni, sillä taisimme saada vain kaksi piraijaa veneeseen asti, vaikka kaikki syötit menivät. Kalastaessamme näimme myös rantapuissa isoja mustia apinoita, joista emme kunnon kuvia ehtineet saamaan sekä krokotiilejä ja Tucuxi delfiinejä.

Illalla auringon laskeuduttua meidän oli tarkoitus lähteä vielä katsomaan krokotiilejä. Ajatuksena oli taskulampun valossa etsiä kiiluvat krokotiilin silmät ja opas tämän jälkeen yrittää napata pienen krokotiilin veneeseen turistien pideltäväksi. Illalla alkoi kuitenkin sadekaudelle tyypillinen kova sade ja jouduimme luopumaan tästä ohjelmanumerosta.

Seuraava aamuna Lodgen pihan lähistöllä oleviin puihin tuli lauma apinoita, joita kiipeilyä ja hyppelyä puusta toiseen pääsimme seuraamaan. Lähipuusta oppaamme bongasi myös upean värisen Tucaani pariskunnan. Apina t tuntuivat olevan kiinnostuneita meistä, mutta eivät kuitenkaan ollet niin kesyjä, että olisivat uskaltautuneet pois puusta meidän lähelle, vaan pitibvät koko ajan vähintään 10 metrin etäisyyden.

Lounaan jälkeen lähdimme käymään joen varrella asuvan perheen luona tutustumaan heidän elämäntapaansa. Tavallisesti samassa pihapiirissä asuu useampi sukupolvi. Pihassa oli usemapia rakennuksia: asuintalo aikuisia varten sekä omat talot tytöille ja pojille sekä erillinen tila ruoanlaittoon. Perinteisenä tapana on, että tytöt ja pojat eivät asu saman katon alla ennenkuin avioituvat. Omaan taloonsa lapset muuttavat heti, kun oppivat kävelemään.

Meille esiteltiin heidän ravinnoksi pyytämien krokotiilien nahkoja, sekä turisteja varten tekmiä koruja, puhallusputkia ja muita käsitöitä. Krokotiilin nahka oli tyttöjen mielestä "iljettävä", mutta kaikki lapset olivat luonnollisesti innostuneita koruista ja puhallusputkista ja muista myynnissä olevista käsitöistä. Kotiin viemisiksi ostimme tytöille käsikorut ja Kuutille kaulakorun jossa roikkui aito krokotiilin hammas.

Pidennetty viikonloppuloma viidakossa oli oikein onnistunut ja sitä voi suositella myös lapsiperheille. Omat 3-, 6- ja 8-vuotiaat lapsemme viihtyivät viidakossa mainiosti eivätkä hyttysetkään kiusanneet, vaikka olimmekin Solimoes vesistön varrella, jossa hyttysiä tavallisesti esiintyy toisin kuin Manauksen ohi virtaavan Rio Negron varrella.

Jardim Botânico de Manaus ja Museu de Amazônia

Kaupungin pohjoispuolella sijaitsee laaja luonnonsuojelualue ja kasvitieteellinen puutarha nimeltään Jardim Botânico de Manaus. Samassa yhteydessä toimii myös Museu de Amazônia. Tein tänne retken syksyllä 2015 ja perheen muutettua Manaukseen tammikuussa 2015 vierailin täällä uudelleen heidän kanssaan.

Puiston alueella saa liikkua ainoastaan oppaan kanssa ja he järjestävät kiertokävelyn alkaen joka 30 minuutti. Joka toinen kävely suuntautui tutustumaan käärmetaloon, puistossa sijaitsevalle lammelle ja katsomaan isoja puita sekä suurta akvaariota, jossa ui Amazonille tyypillisiä kaloja. Joka toinen kävely vuorostaan vie puistossa sijaitsevalle 40 metriä korkealle tornille joka kohoaa puiden yläpuolelle. Tornista on hienot näkymät niin puistoon kuin kaupungillekin.

Ensimmäisellä kerralla tein ensin opastetun kävelyn ja sen jälkeen vierailin tornissa. Lasten kanssa menimme ainoastaan vierailulle torniin. Kävelyllä pysähdyimme ensin lammelle, jossa oli suuria lumpeita, nuppineulan pään kokoisia pieniä sammakoita sekä kilpikonnia (tai ainakin yksi). Kävelyn aikana näimme myös käärmetalon käärmeitä ja pysähdyimme opastetaulujen luona, joissa kerrottiin vuorotellen niin kaloista, käärmeistä kuin perhosistakin. Omasta mielestäni mielenkiintoisempaa oli kuitenkin yrittää itse havainnoida metsässä liikkuvia lintuja kuin katsella infoa plakaateista, jotka olisi voinut lukea suoraan wikipediastakin.


Käynti tornissa oli kuitenkin vierailun arvoinen ja siksi halusin tuoda lapsetkin käymään täällä. Lisäksi molemmilla torni vierailullani oppaaksi sattui sama nuori opiskelija, joka puhui hyvää englantia (harvinaista Manauksessa!). Kielitaidon lisäksi hän tiesi paljon puistosta ja sen eläimistä, koska hän opiskeli biologiaa ja teki tutkimustyötä hämähäkeistä. Tornilta palatessamme hän halusi viedä meidät vielä erikseen katsomaan perhosia ja hämäkkejä, koska lapset olivat niistä niin kiinnostuneita.

Taloudellinen epätasa-arvo

Pakko kirjoittaa myös Manauksen nurjasta puolesta, mikä sinänsä ei tullut yllätyksenä. Taloudellisen epätasa-arvon näkeminen omin silmin on kuitenkin aina yhtä silmiä avaavaa ja samalla ikävää.

Asun Amazonjoen rannassa sijaitsevalla Ponta Negrana tunnetulla alueella, joka on eittämättä kaupungin parasta seutua. Mukavia asuinalueita on muuallakin, mutta Ponta Negra on kaupunginosa, jossa sijaitsee paljon hienoja asuinalueita ja lisää ollaan rakentamassa. Lisäksi alueen uutuudesta johtuen tiestö on huomattavasti paremmassa kunnossa kuin muualla Manauksessa. Paikallisten mukaan kaupungin parhaat koulut sijaitsevat myös täällä. Asuinalueena paikka on melko uusi ja suurin osa taloista on rakennettu viimeisen 10 vuoden aikana. Alueella on lähinnä uudenkoja kerrostaloja, joiden ovella ovat vartijat, pihoilla uima-altaat, tenniskenttä ja alakerrassa lasten leikkihuone ja kuntosali. Pihaa ja uima-altaita hoitavat päivittäin puutarhurit. Vähän kauempana rannasta sijaitsee myös uusia osittain vielä rakentamisvaiheessa olevia isoja aidattuja pientalo-alueita, joissa talot ovat paikoin todella hulppeita. Ponta Negrassa on myös kaupungin ainoa (?) hyvä heikkaranta Ponta Negra beach, josta blogin etusivun kuvakin on otettu. Kerrostalojen ja rannan väliin jäävä rantabulevardi suljetaan osittain viikonloppuisin ja keskiviikkoisin kävelijöiden ja rullaluistelijoiden käyttöön.

Työpaikkani sijaitsee aivan kaupungin toisella puolella teollisuusalue 2:lla, johon on matkaa noin 30 km. Ruuhkat ovat aamuin illoin suuret, joten ne välttääkseen tulee olla oikeaan aikaan liikkeellä. Parhaassa tapauksessa töihin ajaa 40 minuutissa ja huonossa tapauksessa matkaa menee yli puolitoista tuntia. Navigaattori onkin tarpeen, jotta pystyy pahimmat ruuhkat välttämään. Itse olen käyttänyt Waze nimistä sovellusta, koska siihen päivittyy ajantasaiset ruuhkatiedot ja sovellus etsii aina nopeimman ruuhkia välttävän reitin. Huonoa tuossa sovelluksessa on se, että siihen ei saa syötettyä tietoa siitä, minkä alueiden läpi ei missään nimessä haluaisi ajaa. Muutaman kerran olen jo eksynyt hyvinkin epämääräisen olisille pienille kujille uudella vuokra-autollani, joka taatusti on pistänyt silmään. Erityisen epämiellyttävää on joutua pimeässä pysähtymään noilla kujilla väistämään jotain toista autoa tms. Tarvitsemme kaksi autoa, kun Jonna ja lapset muuttavat tänne. Lienee fiksuinta ostaa turvallisuuden takia hyvin suurempaan massaan sekoittuva, kohtalaisen vaatimaton auto. Autoon kannattaa myös laitattaa hyvin tummat ikkunat, jotta sisään ei näe ketä autoa ajaa. Nykyisessä autossanikin on hyvin tummat lasit.

Matkalla töihin tai sieltä pois on saanut siis tutustua tähän Brasilian toiseen puoleen: faveloihin eli suomeksi sanottuna slummeihin, joissa talot on kasattu vanhoista tiilistä, peltilevyistä, laudan pätkistä ja muovista. Pahimmissa tapauksissa seinät muistuttavat harvaa lauta-aitaa ja ovena toimii pelkkä muoviriepu. Lattioita ei välttämättä ole. Osa taloista on rakennettu mäen rinteiseen sellaisiin paikkoihin, joihin ei mene tietä, vaan loppumatka taitetaan jalan. Ymmärrettävästi noihin paikkoihin ei tule juoksevaa vettä, eikä sähköäkään. Ilmasto on lämmin, joten vilua ei tarvitse huonosti rakennetussa talossakaan kärsiä, mutta sadekaudella tilanne voi olla totisempi erityisesti rinteeseen rakennetuissa taloissa, joiden "perustukset" ei kovaa sadetta varmasti kestä ja hygienian taso voi olla vähän niin ja näin.


Kuten jo aiemmassa viestissäni totesin on tieverkosto paikoin heikossa kunnossa; myös keskikaupungilla. Ongelmana on paikallinen maaperä, ilmasto ja teiden pohjatyöt. Täällä ei ole saatavilla teiden pohjaksi soraa, kuten esim. Suomessa tiet pohjustetaan. Maaperä on saviperäistä ja koska tiet joudutaan tekemään suoraan hienon hiekan/saven päälle niin erityisesti sadekaudella teiden pohja kärsii eroosion takia. Matkalla töihin olen jo oppinut kiertämään kaikkein pahimmat kuopat joihin voisi helposti autonsa rikkoa. Autot kuluvat täällä teiden huonon kunnon takia nopeasti huonoon kuntoon ja kuuma ilma ei esim. moottorin kestävyydelle ole myöskään varmasti se paras asia. Tiemerkinnät puuttuvat moni paikoin ja aina ei tiedä kuinka monta kaistaa milläkin tiellä on tarkoitus olla. Usein se ratkeaa sillä, että tiellä kulkee erityisesti ruuhka-aikaan juuri niin monta autoa rinnakkain kuin siihen saadaan mahtumaan; vaikka tiemerkinnät olisivakin olemassa ja kaistaviivoja olisi huomattavsti vähemmän kuin rinnakkain olevia autoja. Moottoripyöriä olen oppinut varomaan katsomalla usein sivupeileihin. Moottoripyöriä tulee aina esiin jostain autojen välistä ja osa ajaa todella kovaa kaistojen välissä autoja pujotellen. Liikennevaloissa tulee myös olla varovainen, sillä kaikkia punaiset valot eivät tunnu koskevan.

Ylipäätään infrastuktuuri on aika heikkoa mm. sähköt katkeavat päivittäin; joskus kerran, mutta toisinaan monta kertaa päivässä. Olen kuitenkin huomannut, että nopeasti sitä tottuu tähän kaikkeen. Liikenteessä osaan jo puikkelehtia "kaistoilta" toisille ja kiilata röyhkeästi, vilkkua käytän silloin kun muistan ja ne alueet, jotka enismmäisinä päivinä vaikuttivat huonoilta alueilta ovat alkaneet näyttää ihan hyviltä, kun on joutunut näkemään vielä huonompia. Kuten sanonta kuuluu: maassa maan tavalla tai maasta pois. Olen jo valinnut tuon ensimmäisen vaihtoehdon ja olen siihen tyytyväinen.

Golfia ja ratsastusta

Ensimmäisenä viikonloppuna lähdin uusien työkavereiden mukana pelaamaan golfia japanilaiselle golfkentälle. Manauksessa asuu paljon japanilaisia sekä suurimpana ulkomaalaisvähemmistönä korealaisia. Korealaiset ovat pääsääntöisesti töissä Samsungilla. Japanilaisista yrityksistä Manauksessa toimivat ainakin Honda, Canon ja Panasonic. Manauksessa onkin vapaakauppastatuksen takia erityisen paljon elektroniikkateollisuutta.

Golfkenttä oli aika vaatimaton, mutta pelaamaan pääsi heti ja kierroksen hinta mailoineen oli vain 150 realia. Lisäksi maksoimme caddieille 50 realia. Sää oli älyttömän kuuma pelaamiseen. Lämpötila oli noin 40´C, mutta kiersimme silti 9 reikäisen kentän kahteen otteeseen. Vettä meni useampi pullollinen sekä kierroksen jälkeiset oluet tietysti. Ilman caddietä kiertäminen olisi jäänyt haaveeksi; sen verran kuuma päivä oli.

Sunnuntaina vuorossa olikin sitten ratsastusta. Lähdin työkaverini Mikon kutsusta mukaan ratsastamaan. Mikko oli itse aloittanut vasta aikuisella iällä ratsastusharrastuksen Manauksessa ja koska kyseessä oli hänen viimeinen viikonloppunsa tällä erää täällä, hän halusi päästä vielä ratsastamaan. Lupauduin tietysti mukaan, koska se kuulosti kiinnostavalta ja pääsisin näkemään miltä se Amazonasin viidakko näyttää. Ratsastamassa olin ollut vain kerran aiemmin. Silloin olimme Jonnan kanssa ratsastamassa Levillä Islanninhevosilla, mutta siitäkin oli jo yli 10 vuotta aikaa. Pikkaisen oli jännitystä ilmassa, vaikka yritinkin esittää "coolia", kuten kaikkien lännen sankareiden kai kuuluukin.

Talli nimeltä Cavalgada Amazônia sijaitsi huonokuntoisen tien päässä noin kymmenen kilometriä keskusta-alueelta luoteeseen. Tallilla vastassa meitä oli jo työkaverini Paulo vaimonsa Simonen kanssa ja lisäksi meitä oli lähdössä minun ja Mikon lisäksi ratsaille työkaverini Johanna. Muilla oli enemmän ratsastuskokemusta kuin minulla, joten olin ainoa ns. keltanokka. Oppaana meillä oli chileläissyntyinen Miguel.

Ratsastaminen Manauksessa ei ole niin "totista" kuin mihin suomalaiset ovat tottuneet; erityisesti mitä turvallisuuteen tulee. Lapsetkin kuulemma aloittavat ratsastamisen heti kunnon hevosilla; mitään poniratsastusta täällä ei kuulemma tunneta. Itse olin tosiaan ratsastanut tasan kerran ja sain pari ylimalkaista ohjetta Miguelilta ja eikun matkaan. Päässä oli sentään turvallisuuta tuomassa muinoin Sisiliasta ostamani oljesta tehty lippalakkini ;-).

Alkuun mentiin rauhallisesti jonossa ja hetken metsätietä kuljettuamme päästiin jo viidakon puolelle. Asteita oli varmaan jälleen lähemmäs 40 astetta, mutta olin laittanut kuitenkin farkut jalkaan, kuten Mikko suositteli. Tämä olikin hyvä, koska farkuista huolimatta pohkeeni kipeytyivät, kun ne osuivat jalustimiin. Osansa oli varmasti myös jännityksellä, kun yritin pysyä hevosen selässä.

Ratsastimme joelle, joka meidän oli tarkoitus ylittää, mutta se olikin kadonnut kuivuudesta johtuen. Manauksessa on ollut viime ajat kuulemma aika kuivaa ja siksi muun muassa metsäpaloja on ollut runsaasti. Savun hajun tuntee myös kaupungilla ja taivaalla on jatkuvasti pieni savuverho, jota aluksi luulin vain tavalliseksi pilvisyydeksi. Koska jokea ei löytynyt niin käännyimme takaisinpäin.

Retken puoliväliin mennessä olin jo hoksannut, että jalustimien päällä pitää ikäänkuin "seistä" ja keventää, jotta en pompi niin pahasti hevosen kyydissä. Tähän saakka oli istunut kuin mätisäkki kyydissä ja ihmetellyt miten siellä kyydissä voi kovassa vauhdissa olla, kun pienessä ravissakin meinaan pudota. Takaisinpäin tullessa ja rohkeuden kasvaessa tulin paikoitellen myös kovaa laukkaa hevoseni kanssa reppu selässä ja kameralaukku olalla heiluen. Täytyy sanoa, että fiilis oli aika mahtava, kun huomasi, että hevonen tottelee ohjausliikkeitä ja varmuus ja vauhti alkoivat kasvaa. Yhdessä kohtaa sain pienen haavan nenävarteeni, kun naamani osui laukatessa metsätien yli kurottaneeseen oksaan ja lakkikin lensi päästä.

Oli kyllä mukava päivä ja ratsastamaan täytyy päästä vielä toistekin. Hevosen selässä maisematkin näyttävät aika erilaiselta.

Ensimmäisten päivien mietteitä

Ensimmäiset päivät kuluivat lähinnä töissä ja uusien työkavereiden kanssa ruokaravintoloissa. Paikan päällä oli muitakin suomalaisia yhtiön muista yksiköistä ja kävimme illastamassa yhdessä. Manauksen ravintolatarjonta vaikutti erinomaiselta ainakin lihan- ja/tai kalaruoan ystävälle. Söimme paikoissa nimeltä Casa do Mario, Bufalo, Gauchos sekä Amazônico Peixaria Regional. Ensin mainittu oli italialainen ja viimeinen hyvä kalaravintola, josta sai paikallisia kalaherkkuja esim. Tampaqui kalaa. Gauchos ja Bufalo olivat perinteisiä brasilialaisia liharavintoloita, joissa pöytiin tarjoillaan lihaa siten, että jokaiselle ruokailijalle jaetaan lappu, jossa on punainen ja vihreä puoli. "Vihreän palaessa" tarjoilijat tulevat tarjoamaan erilaisia lihoja, joita sitten leikkaavat suoraan lautaselle.

Bufalossa "pääsin" myös syömään kanansydämen, joka on paikallinen erikoisuus ja joka kuulemma kaikkien Mnaukseen muuttavien pitää syödä eräänlaisena kasteena. Tai näin minulle ainakin saatiin kollegoiden puolelta uskoteltua. Söin, mutta en ehkä tilaa toiste, kuten ilmeestä voinee päätellä...

Ensimmäisellä viikolla en tosiaan ehtinyt juuri käymään muualla kuin töissä ja illallisilla sekä pikaisesti hotellin vieressä olevassa ostoskeskuksessa. Muutama tärkeä ensihavainto tuli kuitenkin tehtyä:

- ihmiset ovat ystävällisiä

- englantia ei juurikaan osata, joten täytyy opetella portugalia

- aina tarkenee kevyissä vaatteissa. Lämpötila on päivisin +30 paremmalla puolella ja ensimmäisinä päivinä koko ajan +40 asteen molemmin puolin.

- liikenteessä kaistaviivat ovat vain ohjeelliset ja punaiset valot koskevat vain osaa autoilijoista

- tiestö on paikoin hyvin huonokuntoista myös kaupungilla, joten pitää katsoa mistä ajaa. Lisäksi on alueita, joihin en haluaisi jäädä yöllä yksin rengasta vaihtamaan.

- hintataso on paikoin Suomen tasoa riippuen mitä ja mistä ostaa. Paikallisesti valmistetut tuotteet ovat edullisempia suojatullien takia. Ruoka ja ruokaileminen on kohtalaisen edullista. Tällä hetkellä yksi euro on noin 4,4 realia, kun se alkuvuonna oli vielä noin 2,9 eli Brasilia on nyt suomalaisille tavallista halvempi matkakohde

Muutto Manaukseen

Lähtö Manaukseen koitti lauantaiaamulla 3. päivä lokakuuta 2015 aurinkoiselta Turun linja-autoasemalta. Vilkuttaessani lapsille ja Jonnalle linja-auton ikkunasta alkoi 2,5 kuukauden odotus jouluun tuntua äkkiä ikuisuudelta. Olin siis lähdössä matkaan yksin, perhe muuttaisi perässä vuoden lopulla.

Matkasin ensin bussilla Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja sieltä New Yorkin kautta Miamiin. Miamissa nukuin yhden yön ja jatkoin seuraavana päivänä kohti uutta kotimaatani Brasiliaa ja sen "viidakkopääkaupunkia" Manausta.

Lähteminen kohti uutta oli tietyllä tapaa jännittävää, vaikka eniten itseäni jännitti se miten jaksan seuraavat kuukaudet näkemättä lapsiamme; tätä ennen olin ollut kahdesta vanhemmasta lapsesta vain viikon erossa yhtäjaksoisesti ja pienimmästä, nyt kolmevuotiaasta, vain pari päivää. Jouluksi tulisin takaisin Suomeen ja joulun jälkeen lähtisimme sitten matkaan yhdessä.

Itseäni tulisi varmasti vaivaamaan ikävä, mutta kotona Suomessa vaimolle jäi hoidettavaksi lasten koulu, eskari, päiväkoti ja liuta harrastuksia sekä koiran lenkitys, joten siinä mielessä itse tulisin pääsemään helpommalla. Ja ainahan uuteen työhön ryhtyessä päivät venyvät, joten nyt ei tarvitsisi kokea siitä ainakaan huonoa omaatuntoa. Lisäksi tehtävänäni olisi syksyn aikana selvittää perusasioita kuntoon, että muiden muutto olisi sitten vuoden vaihteessa astetta helpompaa.

Saavuin illalla Manauksen lentokentälle ja tullimuodollisuudet suoritettuani kävin noutamassa laukkuni hihnalta ja hyppäsin minua vastassa olleen Luizin kyytiin. Tulin maahan tässä kohtaa vasta "liikematkalle", koska en ollut saanut vielä työlupaa, vaikka paperit laitoinkin ajoissa työlupa-asioissa avustavalla firmalle. Oli kuulemma tavallista, että lupa-asioissa kestää: "Sometimes 3 weeks, sometimes 3 months" oli asiaa hoitavan agentin vastaus Brasilian byrokratiasta, johon pitänee tottua. Jäin siis odottamaan työlupaani.

Lähdimme Luizin kanssa liikkeelle ja istuin etupenkille, että näkisin heti miltä uusi kotikaupunkini näyttää. Auton tuulilasi oli kuitenkin ylhäältä puoliväliin saakka niin vahvasti tummennettu, että jouduin menemään kyyryyn nähdäkseni edes jotain autosta ulos. Pimeyden takia en siis saanut vielä juurikaan kuvaa siitä, miltä Manaus näyttää. Kirjauduin sisään hotelliin ja ajattelin, että ehkä lähipäivinä selviää mihin on taas tullut nenänsä työnnettyä. Olinhan ensimmäistä kertaa eläissäni Etelä-Amerikassa ja vetänyt nimeni jo Suomessa 3+1 vuoden expatriaattisopimukseen. Rohkea rokan syö...