Itsenäisyyspäiväviikonlopun kalareissu Uatumã joella

Brasiliassa oli kaksi ylimääräistä vapaapäivää 7. ja 8. joulukuuta (Nossa Senhora da Conceicão Aparesida), joten päätin lähteä mukaan Manauksessa olevien suomalaismiesten kalareissulle Manauksen pohjoispuolelle. Kalastusmatkan itseoikeutettuna ”isäntänä” toimi Arto Sokka, jolla on pitkä kokemus kalastamisesta Amazonin joilla. Yhteensä seurueessamme oli 5 jäsentä.

Pousadamme Uatumã joen varrella

Lähdimme matkaan 5. päivä perjantaina iltapäivällä Manauksesta kohti pohjoista ja President Figueiredon kaupunkia kohti. Sinne oli Manauksesta noin kahden tunnin matka. Pidimme siellä, suunnilleen puolimatkassa, pienen tauon ja jatkoimme matkaa edelleen itään kohti Balbinan kylää ja Rio Uatumãn jokea. Tavoitteenamme oli ehtiä joen rantaan ennen pimeäntuloa, mutta venerantaan saapuessamme oli kuitenkin jo pilkkopimeää. Lastasimme meitä vastassa olleisiin pieniin moottoriveneisiin tavarat ja lähdimme kahden tunnin venematkalle kohti majapaikkaamme. Pimeällä joella ei näkynyt juuri mitään lukuun ottamatta rannalla taskulampun valossa pariin otteeseen näkyneitä alligaattorin silmiä.

Pousadan perheen lapsia

Majapaikkamme oli viisihenkisen perheen ylläpitämä pieni Pousada ja yövyimme pihapiiriin rakennetuissa pienissä vaatimattomissa mökeissä. Vaatimattomista olosuhteista huolimatta majoitus oli siisti ja ruoka hyvää.

Kalastuspäiviä matkalla oli kaksi. Molempina päivinä lähdimme aamuvarhaisella liikkeelle ja tulimme pousadaan lounaalle ja lähdimme uudelleen kalaan palateksemme vähän ennen pimeän tuloa syömään illallista.

Päivän kalastusretken suunnittelua

Edeltävät kuukaudet olivat olleet Amazonasin osavaltiossa tavallistakin kuivaa kautta kuivempia,

joten kalastamillamme järvillä vesi oli alimmalla tasolla vuosiin ja tästä johtuen myös vesi oli tavallista lämpimämpää. Alueella sijaitsi useita pieniä järviä, jotka olivat kaikki pieninen jokie välityksellä yhteydessä toisiinsa. Kaikille järville emme kuitenkaan päässeet kalastamaan, koska osa järviä yhdistävistä joista olivat kuivuneet.

Minä ja Peacock Bass

Kalasaalis jäi kovasta yrityksestä johtuen alle kymmeneen. Oppaiden mukaan lämpimät vedet vähensivät saalista. Itse sain sentään yhden pienen Peacock Bassin eli Tucunarén, jotta voin ainakin sanoa kalastaneeni ja saaneeni saalistakin Amazonin viidakossa.

Kalastusluvat olimme hankkineet ineternetin välityksellä ennakkoon. Koska alue oli alkuperäisasukkaiden reservaatiksi luokiteltu alue ei sieltä saanut viedä saalista pois, vaan kalastuslupamme olivat ns. "catch-and release" -luvat. Päivän saaliista sai pitää vain yhden kalan per kalastaja "omaan käyttöön", mutta saalista ei siis saanut viedä alueelta pois. Niinpä molempina iltoina veimme yhden saaliskalan mukanamme pousadaan illalliseksi.

Olemattomaksi jäänyt kalasaaliimme ei kuitenkaan matkaamme pilannut. Oli mukavaa ajella pienellä veneellä pitkin Amazonin pikkujokia ja nähdä alligaattoreita, delfiinejä ja erilaisia Amazonasin lintuja papukaijoista Kuningaskondoriin.

Oli myös mieliinpainuvaa viettää itsenäisyyspäivää vähän toisenlaisissa olosuhteissa. Pääsin tai jouduin esittämään Maamme-laulun itsenäisyyspäivän kunniaksi keskellä viidakkoa pienelle kuulijajoukollemme. Tapana on kuulemma ollut, että viimeisenä Manaukseen muuttanut suomalainen joutuu sen esittämään. Tiedä sitten pitikö tämä traditio paikkaansa. Onneksi itsenäisyyspäivän kunniaksi mukana oli illallista varten myös Finlandia vodkaa niin sain laulun paremmin irtoamaan...

Vaikka en olekaan varsinaisesti mikään kalamies ja viikonlopun saalis jäi olemattomaksi oli kokemus kuitenkin kaiken matkanteon arvoinen. Takaisintulomatkalla näimme myös menomatkaa paremmin, että pienenkin joen varrella on monenlaista elämää ja sen varrella toimii muun muassa pieni koulu, jonne lapset kerätään omalla vesibussilla pitkienkin matkojen päästä.

Viikonloppu Novo Airãossa

Päätin lähteä ex tempore pikavisiitille Novo Airão nimiseen pikku kylään, joka sijaitsee noin 180 km Manauksesta Rio Negroa ylävirran suuntaan. Varasin yöpymisen Pousada Bela Vista nimisestä pikkuhotellista. Pousada tarkoittaa Brasiliassa pientä usein aika vaatimatonta hotellia/motellia. Näissä on usein edullista yöpyä.

Novo Airãoon olisi päässyt veneelläkin, mutta koska varasin yöpymisenkin la-su yöksi vasta lauantai aamuna nin piti matkaan lähteä autolla. Olisin tosin varmaan halunnut ajaa matkan joka tapauksessa, sillä matkallakin saattaisi tulla eteen näkemisen arvoisia paikkoja.

Ajomatkaa perille oli 196 km. Manauksesta lähdettäessä ylitin ensimmäiseksi Amazon joen (tässä kohtaa joki on nimeltään vielä Rio Negro ennen yhtymistään Solimoés joen kanssa Amazoniksi) Rio Negro siltaa pitkin, jolla on mittaa 3,6 kilometriä. Silta on avattu liikenteelle 2011 ja tätä ennen joen yli pääsi ainoastaan lautalla.

Sillan ylityksen jälkeen ensimmäiset noin 30 km olivat hyväkuntoista uutta moottoritietä, mutta sen jälkeen tie muuttui kaksikaistaiseksi, jota pitkin ajoin aina Maracapuruun saakka. Moottoritietä oltiin rakentamassa edelleen, joten tulevaisuudessa sitä pitkin päässee aina Manacapuruun saakka.

Maracapurun jälkeen käännyttiin kohti Novo Airãota ja tie muuttui huonommaksi. Osittain tie oli erittäinkin hyväkuntoista, mutta paikoin sade oli syönyt tien pinnasta isoja alueita pois ja suurimpia koloja piti kiertää välillä piennarta myöden.

Matkan taittaminen autolla osoittautui kuitenkin siinä mielessä hyväksi ratkaisuksi, että saatoin pysähtyä, kun näin jotain katsomisen arvoista. Lähinnä tämä tarkoitti erilaisia lintuja, joita näin istuskelemassa tien varren puissa tai liitelemässä taivaalla. Ohessa muutama lintukuva matkan varrelta. Vasemmalta ylhäältä lukien Northern Crested Caracara, Yellow Headed Caracara, Swallow Tailed Kite (Amerikansirohaukka) sekä Black Vulture (Mustakondori).

Saavuin perille noin klo 16 aikaan sopivasti noin tuntia ennen auringonlaskua. Niinpä ehdin vielä katselemaan ympärilleni ja ottamaan kuvia Pousadan terassilta alas Amazonille päin. Respasta sai myös varattua retkiä seuraavalle päivälle tai vaikka yöksi Amazonin elämää katsomaan. Päätin varata 3 tunnin linturetken aamuksi Amazonille. Lähtö olisi kello 05:30 ja tiettävästi olisin ainoa osallistuja. Päädyin tähän vaihtoehtoon siksikin, että retkien hinta oli aina kiinteä ja koska huomasin, että yöpyjiä ei ollut kuin kourallinen niin totesin tämän retken olevan myös halvimmasta päästä jos joutuisin sen yksinäni kustantamaan (kuten sitten kävikin). Ajattelin, että joella voisi hyvällä tuurilla nähdä muutakin kuin lintuja, kuten delfiinejä etc.

Amazonille luontoretkelle lähtevien must juttu on mennä uimaan vaaleanpunaisten jokidelfiinien eli paikallisten kielessä Botojen kanssa. Päätin jättää tämän kuitenkin tuonnemmaksi, koska se olisi mukavinta tehdä koko perheen kesken.

Heräsin aamulla vain alle 10 minuuttia ennen lähtöaikaa. Syynä oli se, että olin sammuttanut herätyksen ja jatkanut unia sen jälkeen. Syy väsymykseen oli siinä, että koko yön kuulin oveni yläpuolelta kovaa rapinaa ja mietin yrittääkö jokin eläin kenties sisään huoneeseeni jostain oven tai ikkunan raosta. Kyseessä oli mitä ilmeisemmin liskot, joita vilisi päivisinkin puskissa. Jossain kohtaa yötä väsymys oli kuitenkin voittanut ja olin nukahtanut.

Seisoskelin respan edessä (joka siis oli pieni kioskin kokoinen koppi tienvieressä), mutta ketään ei näkynyt. Oletin jo ymmärtäneeni lähtöpaikan väärin, kunnes paikallisen venyvän aikakäsityksen mukaisesti vartin myöhässä paikalle saapui oppaani, joka neuvoi minua kävelemään rantaan, josta hän tulisi kohta minut veneellä hakemaan.

Lähdimme matkaan ja pysähtelimme välillä katsomaan puiden latvoissa olevia papukaijoja. Joelta käsin niitä ei kuitenkaan kovin hyvin nähnyt, koska puut olivat korkeita ja ne kasvoivat lisäksi korkeiden joen töyräiden päällä. Sademetsän puusto on sen verran tiheää, että useimmiten linnut kyllä kuulee, mutta niitä ei näe. Esimerkiksi papukaijoja näkee parhaiten lennossa, vaikka ihan Manauksen keskustassa, mutta puissa niitä on vaikeampi nähdä ainakin ilman kunnon opasta. Oma oppaani keskittyi lähinnä ajelemaan ja pysähtymään jos jossain puunlatvassa jokin lintu vilahti, mutta ainakaan hänellä ei tuntunut olevan tiedossa mitään ns. varmoja paikkoja, vaan joella ajettiin sattuman varaisesti paikasta toiseen. Matkalla vastaan tuli myös muutama muu vene. Muita turisteja ei vastaan tullut, vaan muut kulkijat olivat paikallisia, lähinnä kalastajia.

Parhaimmat elämykset olivatkin Botot (vaaleanpunainen jokidelfiini) tai Tucuxit (makeanveden delfiini), jotka saattoivat käydä yhtäkkiä veneen vieressä polskauttamassa vettä ja haukkaamassa happea. En tiedä näinkö vaaleanpunaisia Boto delfiinejä ollenkaan, koska nekin ovat aluksi harmaita ja muuttavat väriä vasta myöhemmin. Pinnassa delfiinit kävivät hyvin nopeasti, joten yleensä niistä ehti nähdä vain molskahduksen. Botot ovat aivan erinäköisiä ja mallisia kuin tavalliset delfiinit. Niillä on todella pitkä suora "nokka" ja ei niin ulkoneva selkäevä kuin Tucuxilla. Tästä johtuen tunnistin nähneeni ainakin Tucuxeja, kuten oheisesta kuvasta näkyy. Nämä ovat ns. "perinteisen" näköisiä delfiinejä.

Näin myös kaksi Caimaania. Toinen ui vierellämme kohti alajuoksua ja toisen näin takaisintulo matkalla ottamassa aurinkoa joenpenkalla. Linnuista hienoin oli Amazon Kingfisher, josta pääsimme kuvausetäisyyden päähän.

Palasimme takaisin majapaikkaan vajaan kolmen tunnin retken päätteeksi. Kävin aamupalalla ja soitin Skype puhelun kotiin, sillä oli isänpäivän aamu (tai jo iltapäivä Suomessa). Sain isänpäiväkortit katsottua lasten kanssa huonon Skype yhteyden kautta, mutta pääasia oli, että edes huono yhteys saatiin onnistumaan.

Puhelun jälkeen jäin vielä kuvaamaan puissa makailevia Iguaaneja. Niiden maastoutumiskyky on todella hyvä ja ensin en huomanut niistä kuin yhden. Vähän aikaa puita tuijoteltuani huomasin niitä olevan lähipuissa yhteensä kahdeksan. Illalla kun saavuin Pousadaan ja juttelin Saksasta kotoin olevan hotellin omistajan kanssa hän sanoi niitä olevan lähipuissa parhaimmillaan 20 johtuen siitä, että edellinen omistaja oli ruokkinut niitä.

Päätin käydä tutustumassa myös Novo Airãon kylään, kun tänne asti olin ajanut. Kylässä ei ollut kuitenkaan juuri mitään erityistä näkemistä. Novo Airãoon tullaankin nimenomaan sitä ympäröivän luonnon takia. Kyläläiset saavat mitä ilmeisemmin elantonsa tavalla tai toisella joesta tai sen tuomista turisteista, joten kylässä oli asumusten, sataman ja oman majapaikkani lisäksi vain muutama hyvin vaatimaton Pousada sekä pieni "Supermercado", jonka nimessä Super oli liikaa. Kävelylenkkini jälkeen keräsinkin tavarani ja lähdin ajamaan kohti Maracapurua, jotta ehtisin käydä siellä ja ajamaan vielä valoisan aikana takaisin Manaukseen.




















Paluumatkalla poikkesin siis vielä matkan varrella olevassa Manacapurun satamakaupungissa, jossa on asukkaita noin 90 000. Manacapurussa ei ollut mitään erityistä nähtävyyttä, muttä satamassa on vilkas liikenne, koska tännekin kaikki tavarat tuodaan ja viedään Rio Solimoesia pitkin. Joki yhtyy Manauksen kohdalla Rio Negroon muodostaen varsinaisen Amazonin.

Portugalin opinnot

Olá, Como vai? Qual é seu nome?

Eilen alkoivat vihdoin portugalin opinnot. Sain opettajakseni Samir Perreiran, kieltenopettajan Embassy nimisestä kielikoulusta. Tähän mennessä olen kuunnellut autossa matkalla töihin portugalin kielen opetus cd:tä ja oppinut muutamia perusasioita, kuten hyvää huomenta (Bom Dia) ja niin edelleen. Opettajan avustuksella oppiminen on kuitenkin paljon tehokkaampaa erityisesti siksi, että seuraavalle tunnille ei yksinkertaisesti kehtaa mennä jos ei ole opiskellut mitään. Nyt syksyllä oppitunteja on kahdesti viikossa yhteensä kolme tuntia, joten toivottavasti edistystäkin tapahtuu.

Ensimmäisellä tunnilla keskityimme perusilmaisuihin ja aakkosiin sekä niiden ääntämiseen. Portugalia ei kuulemma puhuta, vaan sitä lauletaan ts. sanat liu'utetaan yhteen. Tämä tekee portugalista muita oppimiani kieliä haastavampaa, kun erillisten sanojen erottaminen puheesta on vaikeaa. Manauksen portugalissa ei kuulemma onneksi ole kauheasti mitään murteita. Opettajan mukaan ainoa ero ns. puhtaaseen brasilian portugaliin on se, että d:t lausutaan tavallisesti z:na. Tämän olen huomannut itsekin, kun ihmiset ovat toivottaneet hyvää huomenta eri tavalla kuin omalla portugalin kielen cd:lläni: Bom Dia onkin "Bom Zia".

Ensi viikoksi pitäisi opetella esittelemään itseni ja kertomaan mitä teen työkseni sekä mitä työnantajani tekee. Kolmen viikon työssä olon jälkeen olen hädin tuskin oppinut tätä edes suomeksi, joten saa nähdä mitä kerron itsestäni ja työstäni.

Taloudellinen epätasa-arvo

Pakko kirjoittaa myös Manauksen nurjasta puolesta, mikä sinänsä ei tullut yllätyksenä. Taloudellisen epätasa-arvon näkeminen omin silmin on kuitenkin aina yhtä silmiä avaavaa ja samalla ikävää.

Asun Amazonjoen rannassa sijaitsevalla Ponta Negrana tunnetulla alueella, joka on eittämättä kaupungin parasta seutua. Mukavia asuinalueita on muuallakin, mutta Ponta Negra on kaupunginosa, jossa sijaitsee paljon hienoja asuinalueita ja lisää ollaan rakentamassa. Lisäksi alueen uutuudesta johtuen tiestö on huomattavasti paremmassa kunnossa kuin muualla Manauksessa. Paikallisten mukaan kaupungin parhaat koulut sijaitsevat myös täällä. Asuinalueena paikka on melko uusi ja suurin osa taloista on rakennettu viimeisen 10 vuoden aikana. Alueella on lähinnä uudenkoja kerrostaloja, joiden ovella ovat vartijat, pihoilla uima-altaat, tenniskenttä ja alakerrassa lasten leikkihuone ja kuntosali. Pihaa ja uima-altaita hoitavat päivittäin puutarhurit. Vähän kauempana rannasta sijaitsee myös uusia osittain vielä rakentamisvaiheessa olevia isoja aidattuja pientalo-alueita, joissa talot ovat paikoin todella hulppeita. Ponta Negrassa on myös kaupungin ainoa (?) hyvä heikkaranta Ponta Negra beach, josta blogin etusivun kuvakin on otettu. Kerrostalojen ja rannan väliin jäävä rantabulevardi suljetaan osittain viikonloppuisin ja keskiviikkoisin kävelijöiden ja rullaluistelijoiden käyttöön.

Työpaikkani sijaitsee aivan kaupungin toisella puolella teollisuusalue 2:lla, johon on matkaa noin 30 km. Ruuhkat ovat aamuin illoin suuret, joten ne välttääkseen tulee olla oikeaan aikaan liikkeellä. Parhaassa tapauksessa töihin ajaa 40 minuutissa ja huonossa tapauksessa matkaa menee yli puolitoista tuntia. Navigaattori onkin tarpeen, jotta pystyy pahimmat ruuhkat välttämään. Itse olen käyttänyt Waze nimistä sovellusta, koska siihen päivittyy ajantasaiset ruuhkatiedot ja sovellus etsii aina nopeimman ruuhkia välttävän reitin. Huonoa tuossa sovelluksessa on se, että siihen ei saa syötettyä tietoa siitä, minkä alueiden läpi ei missään nimessä haluaisi ajaa. Muutaman kerran olen jo eksynyt hyvinkin epämääräisen olisille pienille kujille uudella vuokra-autollani, joka taatusti on pistänyt silmään. Erityisen epämiellyttävää on joutua pimeässä pysähtymään noilla kujilla väistämään jotain toista autoa tms. Tarvitsemme kaksi autoa, kun Jonna ja lapset muuttavat tänne. Lienee fiksuinta ostaa turvallisuuden takia hyvin suurempaan massaan sekoittuva, kohtalaisen vaatimaton auto. Autoon kannattaa myös laitattaa hyvin tummat ikkunat, jotta sisään ei näe ketä autoa ajaa. Nykyisessä autossanikin on hyvin tummat lasit.

Matkalla töihin tai sieltä pois on saanut siis tutustua tähän Brasilian toiseen puoleen: faveloihin eli suomeksi sanottuna slummeihin, joissa talot on kasattu vanhoista tiilistä, peltilevyistä, laudan pätkistä ja muovista. Pahimmissa tapauksissa seinät muistuttavat harvaa lauta-aitaa ja ovena toimii pelkkä muoviriepu. Lattioita ei välttämättä ole. Osa taloista on rakennettu mäen rinteiseen sellaisiin paikkoihin, joihin ei mene tietä, vaan loppumatka taitetaan jalan. Ymmärrettävästi noihin paikkoihin ei tule juoksevaa vettä, eikä sähköäkään. Ilmasto on lämmin, joten vilua ei tarvitse huonosti rakennetussa talossakaan kärsiä, mutta sadekaudella tilanne voi olla totisempi erityisesti rinteeseen rakennetuissa taloissa, joiden "perustukset" ei kovaa sadetta varmasti kestä ja hygienian taso voi olla vähän niin ja näin.


Kuten jo aiemmassa viestissäni totesin on tieverkosto paikoin heikossa kunnossa; myös keskikaupungilla. Ongelmana on paikallinen maaperä, ilmasto ja teiden pohjatyöt. Täällä ei ole saatavilla teiden pohjaksi soraa, kuten esim. Suomessa tiet pohjustetaan. Maaperä on saviperäistä ja koska tiet joudutaan tekemään suoraan hienon hiekan/saven päälle niin erityisesti sadekaudella teiden pohja kärsii eroosion takia. Matkalla töihin olen jo oppinut kiertämään kaikkein pahimmat kuopat joihin voisi helposti autonsa rikkoa. Autot kuluvat täällä teiden huonon kunnon takia nopeasti huonoon kuntoon ja kuuma ilma ei esim. moottorin kestävyydelle ole myöskään varmasti se paras asia. Tiemerkinnät puuttuvat moni paikoin ja aina ei tiedä kuinka monta kaistaa milläkin tiellä on tarkoitus olla. Usein se ratkeaa sillä, että tiellä kulkee erityisesti ruuhka-aikaan juuri niin monta autoa rinnakkain kuin siihen saadaan mahtumaan; vaikka tiemerkinnät olisivakin olemassa ja kaistaviivoja olisi huomattavsti vähemmän kuin rinnakkain olevia autoja. Moottoripyöriä olen oppinut varomaan katsomalla usein sivupeileihin. Moottoripyöriä tulee aina esiin jostain autojen välistä ja osa ajaa todella kovaa kaistojen välissä autoja pujotellen. Liikennevaloissa tulee myös olla varovainen, sillä kaikkia punaiset valot eivät tunnu koskevan.

Ylipäätään infrastuktuuri on aika heikkoa mm. sähköt katkeavat päivittäin; joskus kerran, mutta toisinaan monta kertaa päivässä. Olen kuitenkin huomannut, että nopeasti sitä tottuu tähän kaikkeen. Liikenteessä osaan jo puikkelehtia "kaistoilta" toisille ja kiilata röyhkeästi, vilkkua käytän silloin kun muistan ja ne alueet, jotka enismmäisinä päivinä vaikuttivat huonoilta alueilta ovat alkaneet näyttää ihan hyviltä, kun on joutunut näkemään vielä huonompia. Kuten sanonta kuuluu: maassa maan tavalla tai maasta pois. Olen jo valinnut tuon ensimmäisen vaihtoehdon ja olen siihen tyytyväinen.

Koulun valinta

Toisella viikolla Jonna tuli vierailemaan Manauksessa. Alunperin tarkoitus oli ajoittaa vierailu vasta marraskuun  puolelle. Lokakuussa oli lapsilla kuitenkin syysloma, joten  matka oli helpointa tehdä tuolloin lastenhoitojärjestelyjen takia.

Matkan tavoitteena oli vierailla kouluissa ja päättää mihin kouluun lapsemme keväällä menisivät. Etukäteen olimme kartoittaneet vaihtoehdoiksi kansainvälisen koulun eli International School of Amazonasin, kanadalaisen kaksikielisen koulun Maple Bearin sekä ihan viime tingassa (varmuuden vuoksi) paikallisen yksityisen koulun Século Centro Educationalin, koska olin kuullut, että tuo oli yksi alueen parhaista (ellei paras) paikallinen koulu. Etukäteen olimme kuitenkin ajatelleet, että valinta tehtäisiin kansainvälisen koulun ja Maple Bearin välillä. Näissä kouluissa olisi opetusta englanniksi ja näinollen meille aikuisille olisi helpompaa kommunikoida opettajien kanssa ja auttaa lapsia läksyissä.

Ensimmäisenä vierailimme Maple Bearissa, joka toimi Nilton Lins nimisen paikallisen koulun yhteydessä. Maple Bear on kanadalaislähtöinen kansainvälinen kouluketju, jolla on yli 200 koulua ympäri maailmaa 12 eri maassa ja näistä 89 koulua pelkästään Brasiliassa. Opetus tapahtuu kaksikielisesti, jolloin oppilaat oppivat sekä paikallisen (barsiliassa siis portugalin), että englannin kielen. Opetusmetodina on aktivoida lapsi itse oppimaan asioita ts. opettajat yrittävät kannustaa lapset itse päättelemään vastuaksen eivätkä tarjoa vastauksia valmiina ns. perinteisen opetuksen tavoin. Manauksessa ikäryhmiä oli vain 6-vuotiaaksi asti, mutta luokkia lisättäisiin ylöspäin sitä mukaan kuin koulun vanhimmat (nyt siis 6-vuotiaat) kasvaisivat isommiksi. Meidän kohdalla tämä tarkoitti siis sitä, että 8-vuotiaalle esikoisellemme Kuutille ei olisi sopivaa ryhmää koulussa. Yhtenä vaihtoehtona hänelle olisi ollut mennä saman katon alla toimivaan brasilialaiseen Nilton Lins kouluun.

Pidimme Maple Bearin opetusmetodista ja meille koulua esitelleet opettajat olivat mukavia, mutta meitä jäi ehkä vähän häiritsemään se, että pojallemme ei olisi koulussa paikkaa ja Nilton Lins (vierailimme sielläkin) ei vaikuttanut hyvältä vaihtoehdolta. Lisäksi opettajien englanninkielentaito ei ollut mielestäni yhtä hyvä kuin omani ja en kokisi, että omalla rallienglannillani voisin hyvällä omallatunnolla opettaa ketään englanniksi. Paikasta jäi silti positiivinen kuva ja jäimme miettimään, että mitä jos tytöt menisivät tänne ja Kuutille etsisimme jonkin toisen koulun.

Maple Bearin jälkeen ajoimme International School of Amazonasiin vierailulle, joka seuraa opetuksessaan Cambridgen kansainvälistä opetussuunnitelmaa. Heti kättelyvaiheessa itselleni tuli hyvä fiilis. Meitä oli vastassa koulun intialaistaustainen, mutta Iso-Britanniassa kasvanut koulun koordinaattori, joka puhui virheetöntä brittienglantia. Hänen lisäkseen koulua esitteli alle neljävuotiaiden ryhmää ohjaava opettaja. Molemmat olivat äärettömän ystävällisiä, ja tuntui, että heillä oli erinomainen ymmärrys siitä, mitä täysin ummikkona maahan tulevalla lapsella olisi edessään ja mitä hänen sopeuttamisen eteen tulisi tehdä. Koulussa opetettiin ulkomaalaisille lapsille myös portugalia ja koulussa oli eri tasoryhmiä, joissa huomioitiin hienosti lasten erilaiset lähtökohdat.

Kansainvälisen koulun faciliteetit olivat todella vaatimattomat ja osin rakentaminen oli vielä kesken. Koulun sijainti oli myös hieman erikoisesti kaupungin ulkopuolella pienellä satama-alueella. Alkeelliset olosuhteet eivät meitä häirinneet; lapsille voisi olla vain hyväksi nähdä, että aina ja kaikkialla asiat eivät ole niin hyvin kuin mihin olemme Suomessa saaneet tottua. Se mikä taas häiritsi oli se, että turvatoimia ei ollut lainkaan. Koulussa oli avoimet portit suoraan kadulle ja kameroiden hankintaa oli koordinaattorin mukaan harkittu, mutta ajatuksesta oli luovuttu kustannussyistä. Tämä ei miellyttänyt meitä, koska Brasiliassa näihin asioihin suhtaudutaan yleensä vakavasti, vaikka Manausta pidetäänkin Brasilialaisittain kohtalaisen turvallisena paikkana. Itselleni tuli väkisinkin mieleen, että mikä voisikaan olla parempi kohde mahdolliselle lapsikaappaukselle Brasiliassa kuin täysin ilman turvatoimia oleva kansainvälinen koulu, johon expatit laittavat lapsensa. Omat tyttömme ovat lisäksi niin vaaleita, että he jos ketkä pistäisivät tuosta oppilasjoukosta ensimmäisenä silmään. Oppilaista valtaosa osa oli aasialaisia (ehkä noin 85%) tai brasilialaisia ja meidän lapsemme olisivat olleet ainoat ns. länsimaalaiset. Miinuksena koulussa olivat lisäksi pitkät päivät, jotka alkoivat iästä riippumatta klo 08:00 ja päättyivät klo 16:00. Meidän näkökulmastamme pitkät siksi, että tämän päälle tulisivat vielä läksyt sekä suomen kielen opinnot, joita haluaisimme ylläpitää lapsille Suomen kansanvalistusseuran myymän verkkomateriaalin avulla. Lapsille olisi myös tärkeää päästä harrastamaan heidän Suomessa aloittamiaan harrastuksia, kuten voimistelua ja jalkapalloa ja näille ei tässä yhtälössä jäisi enää aikaa.

Emme siis halunneet, että lasten elämä Manauksessa olisi pelkkää koulua, koska asumalla näinkin eksoottisessa paikassa voi pelkästään vapaa-ajallaan oppia paljon sellaista mitä mikään koulu ei pysty tarjoamaan. Illalla hotellissa jäimmekin pääpyörällä näiden kahden kouluvierailun jälkeen ihmettelemään, että mitä ihmettä me lasten koulukuvioiden kanssa oikein tehdään. Laitammeko Kuutin kansainväliseen kouluun sen turvattomuudesta huolimatta ja tytöt Maple Beariin? Ja miten tämä saataisin käytännön tasolla onnistumaan.

Seuraavana päivänä lähdimme käymään vielä paikallisessa koulussa Seculossa. Etukäteen ajateltuna paikan ainoa selkeä etu oli lyhyt matka. Tarkoituksenamme oli asettua asumaan Ponta Negrana tunnetulle alueelle ja koulu sijaitsi siellä.

Ajoimme koulun sisäänkäynnille. Koulua ympäröi noin kolme metriä korkea betoniaita ja portilla meidät pysäytti vartija, joka arvatenkin kysyi millä asioilla liikuimme. Työpaikaltani oli soitettu koululle etukäteen, joten meitä tiedettiin odottaa ja näytin firmani kulkukorttia ja sanoin "sujuvalla" portugalilla taikasanat: "escola visita" ja kas portit aukenivat! Ajoimme automme parkkiruutuun ja kävelimme parkkialueen reunassa sijaitsevalle ilmoittautumistiskille, josta oli pääsy varsinaiselle koulualueelle. Kerroin jälleen itsevarmuutta puhkuen sujuvalla portugalilla, että millä asioilla tässä oikein liikutaan ja meitä pyydettiin siirtymään lähimmän rakennuksen aulatilaan.

Ensimmäisenä luottamusta herättivät koulun turvatoimet. Ilmoittautumistiskin vieressä olivat portit, joista sisään tai ulos päästäkseen piti aikuisen syöttää nrokoodi ja lasten syöttää laitteeseen kulkukorttinsa. Tällä varmistettiin, että lapset eivät poistu koulualueelta ilman huoltajaa. Muureilla oli lisäksi useita kameroita, joten täällä lapset olisivat varmuudella turvassa.

Koulu oli valmistunut vuonna 2013 ja kaikki oli viimeisen päälle toteutettu. Ensivaikutelma oli, että olimme tulleet etelänlomalle viiden tähden hotelliin (ja nyt en liioittele yhtään). Koulu oli järjestänyt meille englannin kielen tulkin lähellä sijaitsevalta hotellilta, jolla oli sma omistaja kuin koululla. Hieman huvittavana piirteenä meitä ajelutettiin paikasta toiseen golfautolla, jotta meille ei tulisi hiki :-).  Käytännössä siirryimme aina muutaman kymmenen metriä kerrallaan paikasta toiseen. Siis aivan kuin paremmissa lomakohteissa.

Jos kansainvälisen koulun tilat olivat vaatimattomat ja osittain vielä kesken niin Seculossa oltiin toisessa äärilaidassa. Koululla oli mm. kolme eri uima-allasta: kaksi erisyvyistä lastenallasta ja kilpauintiallas katsomoineen, tekonurmella varustettu jalkapallokenttä, koripallokenttä, tenniskenttä, voimistelusali, judosali sekä balettisali jne. Koulupäivät kestivät klo 07:15 - 13:00 ja sen jälkeen alkoivat klo 18:00 asti jatkuvat vapaaehtoiset harrasteryhmät, jotka sai valita vapaasti. Vaihtoehtoina oli edellämainittujen urheilulajien lisäksi mm. kuvataide ja musiikki (soittimen sai itse valita viulusta pianoon) ja kaikkiin löytyi ammattitaitoinen ohjaaja/valmentaja. Vähän liian hyvää ollakseen totta! Ja lapset sai toki hakea koulusta pois aiemminkin jos halusi. Ihanteellinen yhdistelmä meille, koska pystyisimme yhdistämään koulun sekä harrastukset ja aikaa jäisi vielä suomen kielen opintoihinkin! Ainoa miinus meille vanhemmille oli se, että opetus olisi portugaliksi, jolloin lasten tukeminen läksyissä ja opettajien kanssa kommunikointi tulisi olemaan vaikeaa. Positiivista toisaalta se, että täällä emme ainakaan jäisi mihinkään expatriaatti kuplaan, vaan pääsisimme tekemisiin paikallisten perheiden kanssa. Koulussa oli vain muutama ulkomaalainen lapsi ja 99% lapsista oli brasilialaisia. Opetusryhmät olivat myös pieniä. 3-6 vuotiaille maksimissaan 12 henkeä kahta opettajaa kohti ja venhemmilla lapseilla ryhmäkoko oli 20 henkeä ja heitä kohden oli muistaakseni myös kaksi opettajaa.

Plussat siis kallistuivat yllättäen Seculon hyväksi. Suurin paino päätöksessä oli lopulta turvallisuus. Kaiken muun voi lasten kohdalla kaiketi riskeerata, mutta ei turvallisuutta. Palaamme varmasti myöhemmin siihen miten lasten koulunkäynti Seculossa lähtee sujumaan ja vieläkö ensi kesänä ratkaisu vaikuttaa oikealta... Fingers crossed!

Golfia ja ratsastusta

Ensimmäisenä viikonloppuna lähdin uusien työkavereiden mukana pelaamaan golfia japanilaiselle golfkentälle. Manauksessa asuu paljon japanilaisia sekä suurimpana ulkomaalaisvähemmistönä korealaisia. Korealaiset ovat pääsääntöisesti töissä Samsungilla. Japanilaisista yrityksistä Manauksessa toimivat ainakin Honda, Canon ja Panasonic. Manauksessa onkin vapaakauppastatuksen takia erityisen paljon elektroniikkateollisuutta.

Golfkenttä oli aika vaatimaton, mutta pelaamaan pääsi heti ja kierroksen hinta mailoineen oli vain 150 realia. Lisäksi maksoimme caddieille 50 realia. Sää oli älyttömän kuuma pelaamiseen. Lämpötila oli noin 40´C, mutta kiersimme silti 9 reikäisen kentän kahteen otteeseen. Vettä meni useampi pullollinen sekä kierroksen jälkeiset oluet tietysti. Ilman caddietä kiertäminen olisi jäänyt haaveeksi; sen verran kuuma päivä oli.

Sunnuntaina vuorossa olikin sitten ratsastusta. Lähdin työkaverini Mikon kutsusta mukaan ratsastamaan. Mikko oli itse aloittanut vasta aikuisella iällä ratsastusharrastuksen Manauksessa ja koska kyseessä oli hänen viimeinen viikonloppunsa tällä erää täällä, hän halusi päästä vielä ratsastamaan. Lupauduin tietysti mukaan, koska se kuulosti kiinnostavalta ja pääsisin näkemään miltä se Amazonasin viidakko näyttää. Ratsastamassa olin ollut vain kerran aiemmin. Silloin olimme Jonnan kanssa ratsastamassa Levillä Islanninhevosilla, mutta siitäkin oli jo yli 10 vuotta aikaa. Pikkaisen oli jännitystä ilmassa, vaikka yritinkin esittää "coolia", kuten kaikkien lännen sankareiden kai kuuluukin.

Talli nimeltä Cavalgada Amazônia sijaitsi huonokuntoisen tien päässä noin kymmenen kilometriä keskusta-alueelta luoteeseen. Tallilla vastassa meitä oli jo työkaverini Paulo vaimonsa Simonen kanssa ja lisäksi meitä oli lähdössä minun ja Mikon lisäksi ratsaille työkaverini Johanna. Muilla oli enemmän ratsastuskokemusta kuin minulla, joten olin ainoa ns. keltanokka. Oppaana meillä oli chileläissyntyinen Miguel.

Ratsastaminen Manauksessa ei ole niin "totista" kuin mihin suomalaiset ovat tottuneet; erityisesti mitä turvallisuuteen tulee. Lapsetkin kuulemma aloittavat ratsastamisen heti kunnon hevosilla; mitään poniratsastusta täällä ei kuulemma tunneta. Itse olin tosiaan ratsastanut tasan kerran ja sain pari ylimalkaista ohjetta Miguelilta ja eikun matkaan. Päässä oli sentään turvallisuuta tuomassa muinoin Sisiliasta ostamani oljesta tehty lippalakkini ;-).

Alkuun mentiin rauhallisesti jonossa ja hetken metsätietä kuljettuamme päästiin jo viidakon puolelle. Asteita oli varmaan jälleen lähemmäs 40 astetta, mutta olin laittanut kuitenkin farkut jalkaan, kuten Mikko suositteli. Tämä olikin hyvä, koska farkuista huolimatta pohkeeni kipeytyivät, kun ne osuivat jalustimiin. Osansa oli varmasti myös jännityksellä, kun yritin pysyä hevosen selässä.

Ratsastimme joelle, joka meidän oli tarkoitus ylittää, mutta se olikin kadonnut kuivuudesta johtuen. Manauksessa on ollut viime ajat kuulemma aika kuivaa ja siksi muun muassa metsäpaloja on ollut runsaasti. Savun hajun tuntee myös kaupungilla ja taivaalla on jatkuvasti pieni savuverho, jota aluksi luulin vain tavalliseksi pilvisyydeksi. Koska jokea ei löytynyt niin käännyimme takaisinpäin.

Retken puoliväliin mennessä olin jo hoksannut, että jalustimien päällä pitää ikäänkuin "seistä" ja keventää, jotta en pompi niin pahasti hevosen kyydissä. Tähän saakka oli istunut kuin mätisäkki kyydissä ja ihmetellyt miten siellä kyydissä voi kovassa vauhdissa olla, kun pienessä ravissakin meinaan pudota. Takaisinpäin tullessa ja rohkeuden kasvaessa tulin paikoitellen myös kovaa laukkaa hevoseni kanssa reppu selässä ja kameralaukku olalla heiluen. Täytyy sanoa, että fiilis oli aika mahtava, kun huomasi, että hevonen tottelee ohjausliikkeitä ja varmuus ja vauhti alkoivat kasvaa. Yhdessä kohtaa sain pienen haavan nenävarteeni, kun naamani osui laukatessa metsätien yli kurottaneeseen oksaan ja lakkikin lensi päästä.

Oli kyllä mukava päivä ja ratsastamaan täytyy päästä vielä toistekin. Hevosen selässä maisematkin näyttävät aika erilaiselta.

Ensimmäisten päivien mietteitä

Ensimmäiset päivät kuluivat lähinnä töissä ja uusien työkavereiden kanssa ruokaravintoloissa. Paikan päällä oli muitakin suomalaisia yhtiön muista yksiköistä ja kävimme illastamassa yhdessä. Manauksen ravintolatarjonta vaikutti erinomaiselta ainakin lihan- ja/tai kalaruoan ystävälle. Söimme paikoissa nimeltä Casa do Mario, Bufalo, Gauchos sekä Amazônico Peixaria Regional. Ensin mainittu oli italialainen ja viimeinen hyvä kalaravintola, josta sai paikallisia kalaherkkuja esim. Tampaqui kalaa. Gauchos ja Bufalo olivat perinteisiä brasilialaisia liharavintoloita, joissa pöytiin tarjoillaan lihaa siten, että jokaiselle ruokailijalle jaetaan lappu, jossa on punainen ja vihreä puoli. "Vihreän palaessa" tarjoilijat tulevat tarjoamaan erilaisia lihoja, joita sitten leikkaavat suoraan lautaselle.

Bufalossa "pääsin" myös syömään kanansydämen, joka on paikallinen erikoisuus ja joka kuulemma kaikkien Mnaukseen muuttavien pitää syödä eräänlaisena kasteena. Tai näin minulle ainakin saatiin kollegoiden puolelta uskoteltua. Söin, mutta en ehkä tilaa toiste, kuten ilmeestä voinee päätellä...

Ensimmäisellä viikolla en tosiaan ehtinyt juuri käymään muualla kuin töissä ja illallisilla sekä pikaisesti hotellin vieressä olevassa ostoskeskuksessa. Muutama tärkeä ensihavainto tuli kuitenkin tehtyä:

- ihmiset ovat ystävällisiä

- englantia ei juurikaan osata, joten täytyy opetella portugalia

- aina tarkenee kevyissä vaatteissa. Lämpötila on päivisin +30 paremmalla puolella ja ensimmäisinä päivinä koko ajan +40 asteen molemmin puolin.

- liikenteessä kaistaviivat ovat vain ohjeelliset ja punaiset valot koskevat vain osaa autoilijoista

- tiestö on paikoin hyvin huonokuntoista myös kaupungilla, joten pitää katsoa mistä ajaa. Lisäksi on alueita, joihin en haluaisi jäädä yöllä yksin rengasta vaihtamaan.

- hintataso on paikoin Suomen tasoa riippuen mitä ja mistä ostaa. Paikallisesti valmistetut tuotteet ovat edullisempia suojatullien takia. Ruoka ja ruokaileminen on kohtalaisen edullista. Tällä hetkellä yksi euro on noin 4,4 realia, kun se alkuvuonna oli vielä noin 2,9 eli Brasilia on nyt suomalaisille tavallista halvempi matkakohde

Muutto Manaukseen

Lähtö Manaukseen koitti lauantaiaamulla 3. päivä lokakuuta 2015 aurinkoiselta Turun linja-autoasemalta. Vilkuttaessani lapsille ja Jonnalle linja-auton ikkunasta alkoi 2,5 kuukauden odotus jouluun tuntua äkkiä ikuisuudelta. Olin siis lähdössä matkaan yksin, perhe muuttaisi perässä vuoden lopulla.

Matkasin ensin bussilla Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja sieltä New Yorkin kautta Miamiin. Miamissa nukuin yhden yön ja jatkoin seuraavana päivänä kohti uutta kotimaatani Brasiliaa ja sen "viidakkopääkaupunkia" Manausta.

Lähteminen kohti uutta oli tietyllä tapaa jännittävää, vaikka eniten itseäni jännitti se miten jaksan seuraavat kuukaudet näkemättä lapsiamme; tätä ennen olin ollut kahdesta vanhemmasta lapsesta vain viikon erossa yhtäjaksoisesti ja pienimmästä, nyt kolmevuotiaasta, vain pari päivää. Jouluksi tulisin takaisin Suomeen ja joulun jälkeen lähtisimme sitten matkaan yhdessä.

Itseäni tulisi varmasti vaivaamaan ikävä, mutta kotona Suomessa vaimolle jäi hoidettavaksi lasten koulu, eskari, päiväkoti ja liuta harrastuksia sekä koiran lenkitys, joten siinä mielessä itse tulisin pääsemään helpommalla. Ja ainahan uuteen työhön ryhtyessä päivät venyvät, joten nyt ei tarvitsisi kokea siitä ainakaan huonoa omaatuntoa. Lisäksi tehtävänäni olisi syksyn aikana selvittää perusasioita kuntoon, että muiden muutto olisi sitten vuoden vaihteessa astetta helpompaa.

Saavuin illalla Manauksen lentokentälle ja tullimuodollisuudet suoritettuani kävin noutamassa laukkuni hihnalta ja hyppäsin minua vastassa olleen Luizin kyytiin. Tulin maahan tässä kohtaa vasta "liikematkalle", koska en ollut saanut vielä työlupaa, vaikka paperit laitoinkin ajoissa työlupa-asioissa avustavalla firmalle. Oli kuulemma tavallista, että lupa-asioissa kestää: "Sometimes 3 weeks, sometimes 3 months" oli asiaa hoitavan agentin vastaus Brasilian byrokratiasta, johon pitänee tottua. Jäin siis odottamaan työlupaani.

Lähdimme Luizin kanssa liikkeelle ja istuin etupenkille, että näkisin heti miltä uusi kotikaupunkini näyttää. Auton tuulilasi oli kuitenkin ylhäältä puoliväliin saakka niin vahvasti tummennettu, että jouduin menemään kyyryyn nähdäkseni edes jotain autosta ulos. Pimeyden takia en siis saanut vielä juurikaan kuvaa siitä, miltä Manaus näyttää. Kirjauduin sisään hotelliin ja ajattelin, että ehkä lähipäivinä selviää mihin on taas tullut nenänsä työnnettyä. Olinhan ensimmäistä kertaa eläissäni Etelä-Amerikassa ja vetänyt nimeni jo Suomessa 3+1 vuoden expatriaattisopimukseen. Rohkea rokan syö...